Sivut

tiistai 8. huhtikuuta 2014

ALEKSEI KETTUNEN:
Ukrainan monivaiheisessa poliittisessa kriisissä tapahtui tänään uusi kärjistyminen, kun Ukrainan väestöltään suurimman (4,3 miljoonaa asukasta) läänin, Itä-Ukrainan Donetskin alueen aluevaltuusto julisti alueen itsenäiseksi valtioksi ja ilmoitti järjestävänsä lähipäivinä kansanäänestyksen itsenäisyyden vahvistamiseksi. Samalla ilmoitettiin, että viimeistään 11.5. järjestetään kansanäänestys alueen mahdollisesta liittymisestä Venäjään.
Jo nyt sama prosessi on etenemässä nopeasti myös Itä-Ukrainan Dnepropetrovskin (3,3 miljoonaa), Harkovan (2,7 miljoonaa) ja Luhanskin (2,3 miljoonaa asukasta) lääneissä.
Pienellä viiveellä sama prosessi etenee myös muilla Itä- ja Etelä-Ukrainan alueilla: Zaporižžjan (1,7 miljoonaa), Mykolajivin (1,1 miljoonaa), Odessan (2,3 miljoonaa) ja Hersonin (1,1 miljoonaa asukasta) lääneissä.
Tämä merkitsee sitä, että Kiovan hallinnon johtama Ukraina voi menettää kaikki eteläiset ja itäiset osansa, pääsyn Mustalle merelle ja 18,8 miljoonaa asukasta koko Ukrainan 43 miljoonan väestöstä.
Näiden kaikkien alueiden väestöstä 62-93% puhuu äidinkielenään venäjää. Etnisten venäläisen ja ukrainalaisen lukumäärän vertailu on hieman harhaanjohtavaa, mutta vuoden 2007 mielipidemittauksen mukaan koko alueen väestöstä 39% (koko Ukrainassa keskimäärin 60%) edustaa ukrainalaista, 34% neuvostoliittolaista (koko Ukrainassa keskimäärin 23%) ja 27% venäläistä (koko Ukrainassa keskimäärin 16%) kulttuuri-identiteettiä.
Olisi todella kätevää selittää kaikki nämä tapahtumat pahantahtoisen ukrainansyöjä-Putinin tekosina, mutta jos lähes puolet valtion väestöstä ja yli kolmasosa sen pinta-alasta haluaa itsenäistyä tai jopa liittyä toiseen valtioon, Tanskanmaalla on pakko olla jotakin vakavasti pielessä. Koko Ukrainan itsenäisyyden aikana 1991-2014 nämä alueet ovat arvostelleet voimakkaasti keskushallinnon ajamaa kielellistä ja kulttuurista pakkoukrainalaistamista sekä sitä, että teollistuneen etelän ja idän luoma vauraus epäoikeudenmukaisesti siirtyy valtaosin taantuneeseen maatalousvaltaiseen Itä-Ukrainaan sekä vain hallinnolla ja palveluilla elävään Keski-Ukrainaan ja pääkaupunkiin Kiovaan. Luottamusta vallanpitäjiin ei ole myöskään lisännyt se, että 23 itsenäisen vuoden aikana ukrainalaisten elintaso on romahtanut. Itsenäistyessään Ukraina oli Neuvostoliiton vaurain osa ja nyt, 23 vuotta myöhemmin, ukrainalaisten elintaso on keskimäärin neljä kertaa alempi kuin venäläisten.
Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että Ukrainan kriisi oli kolmatta viikkoa poissa julkisuuden valokeilasta. Yhdysvallat julkaisivat ensimmäisen sanktiolistansa 17.3 ja laajensivat sitä 20.3. EU menetteli samoin 17.3. ja 21.3. Eli 21.3.–7.4. ei siis tapahtunut mitään, vai tapahtuiko sittenkin?
Todellisuudessa koko Ukrainan kriisin ajan Venäjä, EU ja Yhdysvallat ovat olleet tiiviissä neuvotteluyhteydessä. Yhdysvallat ja EU ovat vaatineet sitä, että Venäjä tunnustaa epälegitiiminä pitämänsä Kiovan hallinnon. Venäjä puolestaan vaati palaamista Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministereiden takaamaan opposition ja edellisen hallinnon 21.2. solmiman sopimuksen mukaiseen tilanteeseen palaamista: uuden presidentin ja eduskunnan vaaleihin sekä sitä seuraavaan uuden perustuslain laatimiseen, jonka lopputuloksena olisi sotilaallisesti liittoutumaton Ukraina. Länsi ei puolestaan suostunut siihen, että Ukrainasta tulisi sotilaallisesti liittoutumaton, eikä siihen, että Kiovan nykyinen, kansannousun/vallankaappauksen seurauksena valtaan noussut hallinto olisi epälegitiimi.
Viime viikon aikana Venäjä on esittänyt uuden vaatimuksen siitä, että Ukrainan olisi muututtava yhtenäisvaltiosta osavaltioiden muodostamaksi liittovaltioksi. Vaatimusta on perusteltu sillä, että valtaosin vain Länsi-Ukrainaa edustava Kiovan hallinto ei edusta koko maata ja on sen verran törmäyskurssilla Ukrainan muiden alueiden kanssa, että ainoa keino säilyttää Ukraina kokonaisena on sen muuttaminen liittovaltioksi, jossa päätöksentekovaltaa siirretään Kiovan keskushallinnolta osavaltioille. Viimeaikainen Ukrainan alueiden ja keskushallinnon välinen voimakas valtakamppailu näyttäisi tukevan tätä ratkaisua.
Kiovan nykyhallinto edustaa valtaosin vain Länsi-Ukrainan kansallismielistä kultturi-identiteettiä ja oligarkkien talousetuja. Jos se suostuu siirtymisen yhtenäisvaltiosta liittovaltioon, se menettää sisä- ja ulkopoliittisen vaikutusvaltansa. Lopulta koko Ukrainan väestön vastustamaa kovaa taloudellista säästökuuria ajava Kiovan hallinto jo menettämänsä Krimin lisäksi menettäisi todennäköisesti myös Etelä- ja Itä-Ukrainan lisäksi myös pääkaupungin Kiovan ja koko Keski-Ukrainan tuen.
Liittovaltio ei myöskään käy Lännelle, koska se estäisi Ukrainan eurointegraation ja mahdollisen liittymisen NATO:on taikka laajemman sotilaallisen yhteistyön Yhdysvaltojen kanssa. Myös Venäjän-vastaisen Ukrainan luomisprosessi pysähtyisi Venäjän-mielisten osavaltioiden vastustukseen.
Tämän päivän tapahtumat osoittavat, etteivät Venäjä, EU ja Yhdysvallat ole päässeet kaikkia osapuolia tyydyttävään neuvottelutulokseen, taikka neuvottelut ovat edenneet hitaammin kuin Ukrainan sisäpoliittisen kriisin kärjistyminen.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että Ukrainan koossa pitämiseksi pitäisi joko tukahduttaa ensin Donetskin, seuraavaksi Dnepropetrovskin, Harkovan ja Luhanskin läänien ja lopuksi koko Itä- ja Etelä-Ukrainan kansannousut tai aloittaa viipymättä liittovaltion muodostamisprosessi. Itä- ja Etelä-Ukrainan kansannousujen tukahduttaminen verettömästi tai pienellä verellä on erittäin epätodennäköistä, koska Itä- ja Etelä-Ukrainalla on kymmenien tuhansien miesten aseistetut itsepuolustusjoukot, joka koostuvat sotaveteraaneista ja evp-sotilaista. Laajempi verenvuodatus puolestaan johtaisi todennäköisesti siihen, että Venäjä estäisi sen sotilaallisesti, mikä olisi tämän päivän Ukrainan ja Kiovan nykyhallinnon loppu.
Yllämainituista syistä liittovaltio ei vuorostaan käy Kiovan hallinnolle, EU:lle eikä Yhdysvalloillekkaan.
Eli olemme sangen mielenkiintoisessa pattitilanteessa, joka voi johtaa joko Itä- ja Etelä-Ukrainan itsenäistymiseen taikka sisällissotaan, koska ainoa järkevä kompromissi ei käy kaikille.
Lopuksi on syytä todeta, ettei vuoden 2014 Ukraina ole vuoden 1939 Suomi. Ukraina on ihan itse sotkenut taloutensa ja tehnyt osasta kansaansa B-luokan kansalaisia. Kiovan nykyhallinto on sen sijaan, että olisi sovitellut Ukrainan eri kansallisuuksien välisiä erimielisyyksiä tehnyt parhaansa niiden kärjistämiseksi. Nyt lienee koittanut aika korjata nuo vihan hedelmät…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.