Juhani Suomi on taas kirjoittanut järkälemäisen poliittisen elämäkerran.

Ensi menivät Nokian kännykät, nyt kaatuu Mannerheim-myytti!

Suomalaisuuden ikonit karisevat kuin syksyn lehdet.

Mikäli historiantutkija Juhani Suomen uutta kirjaa on uskominen, marsalkka Mannerheim oli ylipäällikkönä ja presidenttinä herkkähipiäinen, tittelinkipeä, pitkävihainen, kostonhimoinen, päätöksissään häilyväinen, omahyväinen ja vielä pelkurikin.

Lisäksi hän oli sodanjohtajana toivottoman vanhanaikainen ja hidasliikkeinen strategi. Ihme, että Suomi selvisi.

Tapansa mukaan Juhani Suomi tulkitsee historiaa tarkoitushakuisesti, vaikka taitavasti peittääkin omat mielipiteensä virtuoosisen lähteidenkäyttötekniikan alle.

Suomen tavoitteena on selvästi esittää Mannerheimista ”erilainen” kuva. Käytännössä se on tarkoittanut mahdollisimman kielteisten piirteiden etsimistä kansakunnan sankarista. Ja niitähän löytyy marskin aikalaisten muistelmista, päiväkirjoista ja muista lähteistä.

Lukijan rooliksi jää lähinnä pohtia, miten vakuuttavan kuvan Kekkos-tutkijana maineensa luonut Suomi lopulta Mannerheimista luo.

Raskas tyyli

Kun asialla on Juhani Suomi, on turha odottaakaan kevyttä lukukokemusta. Hänen torstaina ilmestynyt Mannerheim-kirjansa on raastavan yksityiskohtainen rekonstruktio jatkosodan lopun ja rauhanteon vuosista Mannerheimin kannalta katsottuna.

Suomen poliittisen historian vyörytys on äärimmäisen koettelevaa, sillä teksti ei hengitä valtavan faktamassan alla. Työ on ihailtavan tarkkaa ja perinpohjaista, mutta tarinasta puuttuvat suvannot, rytmi ja draamallinen jännite.

Kirjan tähtäimessä ei ole yksityishenkilö Mannerheim vaan nimenomaan marsalkka ja ylipäällikkö, josta vuonna 1944 tuli myös tasavallan presidentti.

Toisaalta Mannerheimilla ei tosiasiassa ollut näinä vuosina juuri minkäänlaista yksityiselämää. Hän oli mies, jolle kansakunnan johtajan rooli oli koko elämä. Suomi kuvaakin marskia ”suureksi näyttelijäksi”.

Vasta eläkkeellä 1940-ja 50-luvun vaihteessa Mannerheimilla oli hetken aikaa esimerkiksi viimeiselle romanttiselle naissuhteelle ruotsalaisen kreivittären d´Arcon kanssa. Tämä tosin laskutti myöhemmin Suomen valtiota palveluksistaan.

Revanssin etsimistä

Suomen analyysin mukaan Mannerheimia ajoi kirjan käsittelemänä aikana henkilökohtaisen revanssin saaminen aikaisemmista ”epäoikeudenmukaisuuksista”.

Niitä olivat Suomen mukaan esimerkiksi se, että Mannerheim joutui luopumaan 1918 valkoisen armeijan johdosta tai ettei häntä 1919 valittukaan presidentiksi.

Mannerheimiä kismitti sekin, että eduskunta vielä vuonna 1943 halusiRisto Rytin jatkavan presidenttinä.

Suomen tulkinnan mukaan Mannerheimin valinta presidentiksi elokuussa 1944 johtui vähintään yhtä paljon Mannerheimin vallanhalusta kuin herkästä sotilaspoliittisesta tilanteestakin.

Tilanne oli paradoksi niin kuin moni muukin asia ristiriitaisessa Mannerheimissa. Vaikka hän janosi valtaa, hän kaihtoi hankalia tilanteita – varsinkin jos hänen oma sankarimaineensa oli vaarassa.

Kesällä 1944 marski pähkäili melkein loputtomiin sitä ratkaisevaa päätöstä, pitäisikö Suomen jatkaa taistelua Saksan rinnalla vai hakea aktiivisesti rauhankontaktia Neuvostoliitoon.

Mannerheimin tuumiessa oikeaa siirtoa Paasikivi, Kekkonen ja muu rauhanoppositio ottivat aloitteen käsiinsä. Lopulta Mannerheim saattoi vain seurata kiltisti perässä.

Toisaalta Mannerheimin päättämättömyydessä voi halutessaan nähdä myös viisasta varovaisuutta ja hätäilyn välttämistä.

Elintärkeä keulakuva

Mannerheimin jahkailu johtui ainakin osin vanhan marsalkan heikkenevästä terveydestä. Esimerkiksi verisuonten kalkkeutuminen vaikutti muistiin, mielentilaan ja päätöksentekokykyyn.

Sodan päätyttyä presidentin hermot olivat riekaleina, kun häntä painoi maan kohtalo Neuvostoliiton uhan alla. Hän oli pessimisti ja aikoi siirtää omaisuutensa Ruotsiin turvaan mahdollisen miehityksen varalta.

Kun stressi kävi sietämättömäksi, Mannerheim pakeni sairauslomalla ja jätti maan asiat pääministeri Paasikiven hoidettaviksi.

Pelätessään joutuvansa sotasyyllisten listalle marski pakeni Portugaliin asti. Maan valinta johtui presidentin adjutantin mukaan ”ilmastollisista ja poliittisista syistä”: lämmin Portugali oli tarpeeksi etäällä Suomesta.

Mutta se ratkaiseva kysymys kuuluu: oliko Mannerheimille Suomessa vaihtoehtoa. Tuskin.

Hänen maagista arvovaltaansa tarvittiin pitämään kenraalit ruodussa ja kansa ymmärtäväisenä koville rauhanehdoille. Lisäksi Neuvostoliitto kunnioitti häntä riittävästi.

Lopulta vain Mannerheim saattoi johdattaa maan sodasta rauhaan. Keulakuva oli Suomelle elintärkeä.

Juhani Suomen loppupäätelmä on selvä: ”Mannerheim on ehkä paras esimerkki siitä, ettei tärkeää ole se, millainen kansakunnan johtaja on, vaan se, millaiseksi hänet kuvitellaan”.

Harri Hautala

Juhani Suomi: Mannerheim. Viimeinen kortti?
836 sivua. Siltala 2013.